Kroppakin voi kertoa kivusta
Surevat ihmiset pyytävät usein Syöpäyhdistyksen tukihenkilöä sanomaan, koska pahin vaihe alkaa väistyä.
”Ihmiset pyytävät usein, että ’sano, että vuoden päästä helpottaa’. Mutta monelta ei helpota. Toisilla sureminen tuntuu vasta silloin alkavan.”
Neuvontahoitaja Tanin mielestä ei ole mitenkään epänormaalia eikä pidä pelästyä, jos vielä vuosi puolison menetyksestäkin tulee esimerkiksi sellainen tunne, että sydän salpautuu.
”Itsekin muistan, kuinka menetettyäni äitini nuorena tunsin vuosi myöhemmin niin suurta ikävää, että se sattui fyysisesti. Silloin ajattelin, että ihanaa, minuun sattuu vieläkin näin paljon.”
Suru ei ole jotain, mitä elämässä ei pitäisi olla. Surua ei pidä väistellä.
Suru ei ylipäätään ole Minna Tanin mielestä mitään sellaista, mitä elämässä ei pitäisi olla: vaikka sureminen on raskasta, sitä ei pidä väistellä. Tani on oikeastaan eniten huolissaan heistä, jotka vaikuttavat menetysten keskelläkin tavattoman vahvoilta ja tasaisilta, jaksajilta.
”Tulee mieleen, jaksavatko he oikeasti kuitenkaan. Se joka puhuu surustaan, käy asiaa ainakin läpi. Martti Lindqvist sanoi, että surua ei voi kiertää, se tulee joskus vastaan. Mutta toki jokaisella on omat keinonsa käsitellä surua.”
Elämänhalu hukassa
Joskus menetys aiheuttaa voimakkaan elämänhalun katoamisen. Neuvontahoitaja Minna Tani tietää, että itsemurha-ajatukset ovat hyvin yleisiä leskillä.
”Mielessä käy helposti, että minä lähden kanssa. Että voi kun minäkin kuolisin. Useimmille se jää toki ajatukseksi.”
Tani pitää näinkin synkkiä mietteitä luonnollisina. Niistäkin pitää puhua.
”Toki jos ajatukset alkavat enemmän pyöriä omankin kuoleman ympärillä, silloin apu on tarpeen.”
Vielä kymmenen tai kahdenkymmenenkin vuoden päästä saa tulla itku ikävästä.
Elämänhalua voi löytää takaisin toisten tuella, muistoista sekä siitä, mitä vielä on olemassa. Isovanhempana voi olla vielä se elävä mummo tai pappa, joka luo lapsenlapsille uusia muistoja ja kertoo hänestä, joka on jo lähtenyt.
Minna Tani pitää kriisiterapeutti Soili Poijulan tavasta puhua surutyöstä.
”Hän on sanonut, ettei suru ole jokin polku, jota mennään ja jolla päästään jonkin ohi, vaan että suru elää tietyllä tavalla elämän loppuun asti muistoissa. Ei se ole jumiin jäämistä vaan pikemminkin lohdullinen ajatus. Että vielä kymmenen tai kahdenkymmenenkin vuoden päästä saa tulla itku ikävästä.”
”Moni sanoo, että on ihana nähdä, miten pitkään joku toinenkin voi surra.”
